Tauti meinaa iskeä.
Aamulla kekäle kurkussa ja nokka täysi tapettiliisteriä.
Veden ja liisterijauhon sekoitusuhde vain oli hiukan kenollaan, se tavara kun ei liikkunut suuntaan, ei toiseen.

Päivä alkoi tottistelun merkeissä, raviradan kylkeen valui hiljalleen farmariautoja. Mietin miksiköhän farkkujen virallisena myyntivalttina ei käytetä koiraihmisiä? Aina mainostetaan suurta tavaratilaa, sitä miten monta matkalaukkua ja pehmolelua autoon mahtuu. Koira ei ole esine, matkalaukku (kantokahva olisi kyllä ihan jees!) eikä pehmolelu vaikka se useimmiten pehmoinen onkin. Tavaratila on yksiö, boxi tai sikaosasto, riippuen asukkien sosiaalisista kyvyistä ja omatoimisuudesta. Meillä se on sikaboksi.

Myydään vähän ajettu auto isolla sikaosastolla. Kyselyitä varmaan tulisi enemmän kuin keskivertoilmoituksella.

Tänään puristettiin koirista ja ohjaajista kaikki irti. Väännä vielä, vielä kerta, jaksaa jaksaa! Vaikkei jaksaiskaan yrittää. Nyt ei lopetettu harjoitusta ennenkuin kun koiraa alkoi kyllästyttää, vaan ne vietiin väsymyksestä yli ja haettiin vielä ne viimeisetkin onnistumiset. Tällaista ei kannata aina tehdä tarkoituksella, joskus on vain opeteltava se viimeisen tsempin rutistaminen ulos, silloin kun sekä koira että ohjaaja ovat jo Jossun sanoin loppuleikkiä vailla.

On se ihanaa kun on jo sen tasoisia koirakoita että niiltä voi hyvällä omatunnolla vaatia osaamista, kaivaa ne virheet esille ja rakentaa liikettä taas ehjäksi.

Tuleekohan noista kurssilaisista ketään enää ensi kerralla...?

Tiukan tottiksen vääntämisen jälkeen mentiin hakuryhmän kanssa maastoon. Aluetta tallatessa meinasi happi loppua, tauti nosti taas päätään. Hetkessä tein pikasuunnitelman: omalle koiralle neljä valmista maalimiestä, kaikki kulmiin, en tule paikalle vaan maalimies tuo keskilinjalle. Pääsen vähällä.

Tai niin mä luulin. Unohdin taas Kätsyn olevan "ravista ennen käyttöä" - malli, palkokasvi meni syvälle ennestäänkin tukkoiseen nenään kun totesin että vauhdilla etukulmaan painellut koira moikkasi maalimiehen ja silkasta uroksena olemisen riemusta ryntäsi seuraavan kuusen juurelle kuselle. Karstat lähti kurkusta kun huusin Kätsyä sillä suomen yleisimmällä kennelnimiliitteellä takasin hommiin. Tulihan se, korvat solmussa ja nöyrän näköisenä. Uusi lähetys kulmaan ja hieno ilmaisu, paikattu. Toinen etukulma moitteetta, maalimies vain sai kielipusun. Kolmas pisto tyhjä, eipä edetty lähellekkään sivurajaa, TAKASIN! Pari askelta metsään päin, uusi yritys, jälleen koira eksyi poikkijäljille. Taas huudettiin. Kolmas lähetys sama juttu, ei helv...ti. Ja säähän menet. Ja me mennään sinne vaikka yhdessä kun siellä kerta ON se ÄIJÄ! Lopulta olin lähellä jo sivurajaa, eikä koira enää olisi tohtinut irrota. Mene, mene nyt vaan! Ja Kätsy sai taas sätkyn kun se sai hajun maalimiehestä. Ristus notta olin puhki. Kätsy on Kätsy, äipän pikku mussu ei olekaan ihan niin pehmoinen mitä ulkonäkö antaa ymmärtää. Älkää tehkö tätä kotona, ainakaan ihan heti.

Olipas hyvä treeni. * hymisee taas tyytyväisenä *

Vieläkin tyytyväisenpänä katselin miten karvaturilas joka on tyrkkinyt äippäänsä epätoivon partaalle useamman kerran (mennyt jo laskuissa sekaisin) toimi kuvankauniisti rullalla ja ihan ventovieraassa metsässä. Hyvä hyvä, emmää sit ollutkaan onnistunut ihan täysin koiran pilaamisessa! ;)

Reilun neljän tunnin ulkosessioiden jälkeen pikakäynti kotona ja koiran vaihto. Masiainen saisi mennä taas kotiväelle hoitoon. Tai oikeastaa hoitamaan kotiväkeä, täyttämään koiranvirkaa vapautuneelle paikalle. Oli ne kaikki mielissään tapaamiseta, Masi tanssi koiratanssia ja kaikki rapsuttivat ja halasivat turilasta.

Äitee oli tuonut laivatuliaisina MASI-viinipullon, jopas jotakin. Ihan volttitavaraa oli, ei mitään koiranlitkittävää.

Kotimatkalla keksin että nyt voi luukuttaa levyjäkin ihan niin paljon kuin omat korvat kestää. Ketään herkkiskorvaa ei ollut nyt kyydissä. Puolikkaan CD:n jälkeen tunsin kuin lämpimän kuonon kosketuksen korvallani, hymyillen käänsin ääntä pienemmälle. Joo, joo.

En minä ole koskaan ihan yksin.