Johtuukohan se mun tämänhetkisestä yleisolotilastani vai onko se nyt vain sattumaa että koko kaupunki ja lähikunnatkin näyttävät mulle keskisormea?

On nimittäin päiviä jolloin voisin vetää ovet lukkoon, puhelimen pois päältä, katkaista sähköt, vetää verhot kiinni (tarttis vain ensin hankkia sellaiset) ja kaivautua sängyn alle piiloon villakoirien seuraksi. Tai ottaa teltta mukaan, kävellä metsään ja pystyttää leiri johonkin kallionkupeeseen ja kiipeillä puissa.

Kyllä vain, arvasitte oikein. Mua ottaa pannuun. Mä en tiedä mitä tekisin isona. Maanantai on päättänyt vallata koko työviikon, aloitti itseasiassa jo neljä viikkoa sitten, lauantait ja sunnuntait ovat sentään vielä paikallaan. Kaikki varmaan tietää että ihan aina en tykkää työstäni. On se välillä ihan jees, mutta nyt tuntuu että mut on vallan eristetty kaikista kommunikointikavereista, olen siis jo toista kuukautta olut joka helvetin työmaalla yksin tai asukkaiden kanssa, mikä on se huonompi vaihtoehto. Tällä viimeisimmällä on tosin seurana naurukyyhkynen, tosin vasta tänä aamuna se suvaitsi vastata huomenen huikkaukseen. Viikko siihenkin meni.

Kesäloman jälkeen ensimmäinen työmaa oli varsinanainen hosu-heikki paikka. Jumalauta niillä on ollut vissiin kolme kuukautta kylppäri kuivatuksessa, ja saman tien kun mä raahaudun silmät ristissä ja hitonmoinen leka ottassa neljän viikon vesisadeloman jälkeen töihin, kysytään milloin on valmista? Ja sama hosuminen jatkui koko sen ajan mitä siellä taloudessa töissä. Saunan lauteetkin olisi pitänyt kasata sinne samana päivänä kun mä teen lattiaa siellä. Ei onnistu, meidän firmassa ei ole ketään sellaista töissä joka osaisi lentää, nimittäin sille lattialle ei mennä kävelemään ennenkuin se on valmis ja kuiva. Lattiasta puheenollen, sen kanssa meinasi ymmärrys loppua. Mä en ole tähän mennessä nähnyt yhtäkään tavallisella lattiatasoitteella tasoitettua lattiaa, joka suljetussa tilassa kuivuisi täysin kuivaksi reilussa puolessa vuorokaudessa. Enkä nähnyt nytkään. Talon isäntä kysyi Mitäs nyt tehdään? Katsoin häntä myrkyllisesti, tiesin kyllä kuka oli jo soittanut päälikölle ja hosunut jälleen kerran. Vesieristän tän hiton lattian kun kerta käskettiin.

Se on jännä kun järjen käyttö unohdetaan saman tien kun tulee kuviteltu kiire. Vastalauseista huolimatta sitä oli mentävä vetämään vesieriste likomärkään lattiaan, Kyllä se jo kuiva oli, mä kävin siellä aamulla ja laitoin puhaltimenkin päälle sinne. Omituista sitten että kaikki nurkat oli tummia, ja keskelle lattiaa laittamani muovinpala keräsi hetkessä kostean läikän allensa. Ja rahina oli kertaheitolla tukossa ja normaalisti irtoava pöly rullasi alla hiomakiveä karkuun. Sinänsä mukava yllätys oli että kaverilla joka kävi lattian oikeisemassa, oli hajonnut lamppu. Ja saunan puolella oli aika pimeää. Ei se muuten työn jäljessä näkynyt kuin oravan kokoisessa nöölissä lattiakaivon vieressä. Mutta eipä hätää, möykkyhän lähti helposti pois vain veitsellä vuolemalla! Heitin hyödyttömän rahinan pois ja kävin koko lattian veitsellä läpi. Talon väen oma pölynimuri jota piti käyttää, oli yhtä näppärä siivouksessa kuin kissan henkäys. Vakuuttava ääni, ja muovitkin vielä rungon ympärillä, oli se hieno. Siivosin harjalla lattian.

Praimeri ei meinannut kuivua millään, tietenkään. Eikä ensimmäinen vesieristekerros. Kävin ekan kierroksen jälkeen kaupassa ihmettelemässä mitä tänään söisin; pinnoilla on tapana kuivua paremmin kun niitä ei tuijota. Loppupäivästä uskalsin kurkata uudemman kerran kylppäriin, ja ohimossa vihlaisi tutusti. Isäntä sitten oli taas tuupannut paljeoven tiukasti kiinni, sitä kun niin häiritsi se puhaltimen hurina. Voi helvetin perkele, laitoit sitten sen vähäisenkin ilmankierron poikki. Sammutin jo valot ja olin jo hetken käsi ulko-oven kahvalla. Tiesin mikä mutina ja kiukuttelu siitä taas tulisi jos lattia ei olisi valmiiksi eristetty huomiselle. Hyvin väsyneenä ja mistään mitään välittämättä leikkasin suojamuovista palat kulkureitille (jotta en sotkisi itseäni, muulla ei niin väliä) ja vedin kolmannen kerran jo sen päivän aikana märkää märän päälle. Ja jätin oveen viestin että lattiaa ei laatoiteta seuraavana päivänä jos puhallin käydään sammuttamassa. Huriskoot siellä, ihan oikein niille.

Yrittivät vielä mua suostutella että siirtäisin viikonloppuani seuraavalle viikolle, ja tulisin tekemään lauantaina ja sunnuntaina kylppärin loppuun. Hetki piti miettiä sivistynyttä vastausta.

Pääsin jotenkuten kunnialla ulos sieltä. Ja onnistuin vielä pysymäänkin poissa sieltä vaikka oven päälle piti vaihtaa kolme laattaa. (se oli se joku muu) Sille tyypille tuli taas täytenä yllätyksenä se, että hänen tilaamansa saunan lasiovi pukutilan ja kylppärin väliin oli saman kokoinen kuin tavallinen saunan ovi. Johtuen siitä että se oli tavallinen saunan ovi. Ja oven ja lattian väliin jäävästä isosta raosta kerrottiin muistaakseni kolmeen kertaan ja varmisteltiin että se on ok. Mä puuhailin jo onneksi seuraavassa kohteessa keittiön välitilan laatoituksen kanssa, ja pujottelin julmetunmoisen tavaramäärän keskellä kapeaa kiemurtelevaa polkua pitkin varoen pudottamasta mitään ainakaan kovin arvokasta. Kolme omakotitalollista tavaraa tuupattuna kerrostalokolmioon. Siinä on haastetta saada tavarat oikeille paikoilleen, muutto kuulemma vielä kesken.

Onnistuin taas loihtimaan jonkun ongelman ruotooni. Vissiin joku hermoratatulehdus tai joku vastaava, tämä oli jotain ihan uutta. Meinaan vasen puoli selästä viestitti aina pienestäkin kosketuksesta kuumaa! Ja se paheni päivä päivältä, lopulta olin jo siinä olotilassa että jotain tarttis tehdä. Kokeilin illalla jääpussia selän päälle, oli pakko ottaa pian pois kun iho oli sitä mieltä että tulee palovammoja. Suihkun vesikin sattui niin maan helkkaristi, jokainen pisara oli kuin hitsauskipinä iholla. Mainitsin asiasta päivänsäde-päälikölle, ja vastaus oli herttainen No mikä siellä nyt taas on vialla? No se lorvikatarri mikä mulla aina on. Outo juttu, mutta sillä oli puolensa. Tuntoaistihäirän valuessa hiljalleen alemmas kohti kinttua ei tarvinnut kylminäkään aamuina istuinlämmitintä autossa. Hiukan skitso tunne kun toinen puoli hanurista on jäässä ja toinen paistinpannun päällä.

Sitten päästäänkin jo viime perjantaihin. Siellä kyyhkys-taloudessa tehdään myöskin kylppäri (ylläri!) ja sain sinne kasan lattialaattoja edellisenä päivänä. Pesutilat on talon toisessa kerroksessa, ja ainoa järkevä reitti sinne on kavuta jyrkkää rinnettä ylös, ja takaovesta sisälle. Siinä sitten kannettiin laattapaketteja autosta sisälle, kaks selkävaivaista. Ilokseni totesin kyseessä olevan paksun puristekivilaatan, sellaisen joka ei taatusti tottelisi laattaleikkuria. Ja jokainen laatta irtona, ei siis matossa mitä nämä jo yleensä ovat. Leikkurihan meinasi sanoa sopimuksen irti tämän laadun kanssa, piti turvautua rälläkkään ja pihteihin. Päivä siinä meni kivasti lattiaan ruutuja piirrellen ja niitä laatoilla täyttäen, joka seinälle sitten tuli vajaa laatta. Naapurit saivat kuunnella rälläkän ääntä sen verran, että varmasti tunnistavat laitteen myöhemminkin. Hyvä tuli silti vaikka itse sanonkin.

Oikein perusmaanantaina menin sinne tavalliseen tapaan, ja vastassa oli totiset ilmeet. Muuten hyvä mutta väärä laatta. Älä nyt viitti... Piti olla melkein valkoinen, nyt se oli tumman harmaa. Ei siitä valkoista tekisi taikurikaan. Ihmeen rauhallisesti firman toimitusjohtaja otti asian kun hälle soitin.

Eihän siinä muu auttanut kuin purkaa lattia ja sipistä ittekseni. Vesieristeetkin korkkasi siinä sivussa, joten uusiksi menisi pohjia myöden. Kävin ruokatunnilla hakemassa paikallisesta S-marketista lämmintä ruokaa, kuten monesti aiemminkin. Joko siellä oli kokki vaihtunut tai joku muu hama oli sattunut, ruoka ei ollut hyvää. Eikä se ollut varmasti HYLAa, vaikka lappu niin väitti. Uskon mahaani, se on lähempänä, tällaisena aloittelevana laktoosivammaisena tarvii hiukan opetella mitä uskaltaa syödä ja mitä ei. Kaupassa tuntui kuin olisin jälleen kerran ollut näkymätön. Mua etuiltiin ihan törkeästi kassajonossa, ja takana oleva pappa tuuppi mua koko ajan kärryillään selkään. Ja alkoi latoa tarjousmaitojaan hihnalle jo ennenkuin olin saanut omat ostokseni käsistäni. Hampaita kiristellen tein seuraava asiakas -palikalla tilaa hihnalla, ja sain siitä hyvästä murhaavia katseita papparaiselta joka ei varmasti ollut pessyt vaatteitaan sitten viime kevään. Haisi ihan levaselle.

Radiollisista kuulosuojaimista ei kuulunut muu kanava kuin ylen ykkönen ja sävelradio. Kumpikaan ei pääse top 10 listalle. Ja kaiken lisäksi kotimatkalla piti pysähtyä jokaisiin liikennevaloihin mitä reitin varrella oli. Ilmeisesti TKL:llä oli ollut jotain Mukavaa Päivää -kurssi, sillä edellä ajava bussikuski halusi välttämättä päästää jokaisen suojatien lähistölläkin hengailevan tyypin tien yli ennenkuin saattoi jatkaa matkaa. Kaks muksua oli sen näköisiä etteivät olisi halunneet edes mennä tien yli, mutta hillittömän viittoilun pakottamana tytöt ylittivät suojatien ja bussikuski pääsi lopulta jatkamaan matkaansa. Peilistä näin kun likat palasivat takaisin samaa reittiä. Huomasin muuten että ihmiset menevät ihan paniikkiin jos tietyömaa-alueella vilkkaassa risteyksessä on valot keltaisella. Kukaan ei mene minnekkään, ja sitten kaikki meneekin yhtäaikaa. Aina.

Eilen kävin sukulaisihmistä tervehtimässä surukukkakimpun kera. Hänen äitinsä oli kuollut, siis isäni puoliveljen vaimo. Kunnioitettavan iän hän saavutti, mutta se tuskin on kovin hyvä tapa yrittää lohduttaa toista. (hirveintä mitä toiselle voi sanoa tässä tilanteessa, olihan hänellä jo ikää) Kammoan näitä tilanteita, en tiedä koskaan mitä voisi sanoa, mitä tehdä, miten voisi parantaa toisen oloa. Kuuntelen kun toinen purkaa suruaan, käy läpi kuolinpäivää ja edeltäviä viikkoja jo herra ties monettako kertaa. Elää sen päivän yhä uudelleen, jokaisen ihmisen kanssa erikseen jonka kanssa puhuu. Tulee voimaton olo, niin turha, ei voi auttaa vaikka haluaisi. Yritän vain olla läsnä kun lauantaina en voi.

Tuntuu syylliseltä valittaa omista huolistaan ja murheistaan, sillä pikkukaupungissa eteläpohjanmaalla on tällä hetkellä jokunen ihminen minkä mielestä mun ongelmat on aika turhia. Niinhän ne onkin, riippuen siihen mihin vertaa. Silti minullakin on omassa maailmassani suuri pelko ja huoli, viime keväinen epäonnistuminen Hetan kanssa on vielä niin tuoreessa muistissa. Paniikinomaisesti lasken päiviä ja vertaan viimekertaiseen pentupäiväkirjaan, tapahtuuko jälleen sama mitä keväällä. Hirveä varmuus valtaa mielen, taas tässä käy näin, vaikka mitään selviä merkkejä ei ole. Parina päivänä muutama tippa kirkasta limavuotoa, siinä kaikki. Eipä viimeksikään mitään selviä merkkejä ollut, ja se tässä lisääkin jäytävää pelkoa. Ensi viikolla ollaan jo paljon viisaampia. Toivottavasti.