Viikko sittten kuulin ikäviä uutisia. Kaukasianpaimenkoirapoika etsi ihan hirveällä kiireellä uutta kotia. Se olisi pitänyt hakea pois tyyliin "ei niin ajalla väliä kunhan on jo tunnin päästä poissa."

Kaukkari. Erinomainen koira jos asut keskellä ei mitään, etkä liiemmin välitä vieraista. Tai ainakaan sellaisista jotka tulevat toistekin. Laumanvartija joka hoitaa hommansa. Ja sellaista mun tarttis alkaa uudelleen sijoittamaan.

Koiralla oli kurjat oltavat. Siitä ei tykätty. Sitä ei ulkoilutettu. Sille ei annettu ruokaa kuin silloin jos perheeltä jäi ja joku muisti antaa. Se asui muutaman neliön verannalla. Kusi ja pasko alleen. Se oli aina tiellä. Iso poika joka yritti olla huomaamaton.

Erinomaiset edellytykset menettää järkensä.

Jollain ihmeen kaupalla järkikulta pysyi päässä, eikä otuksesta ollut tullut hillitöntä remmiräyhää, pelkopurijaa eikä salakavalaa selkäänhyökkijää.

Kodin etsintä ei tulisi olemaan helppoa. Uudelta kodiltakin vaadittaisiin paljon, koiranlukutaitoa, aikaa, kärsivällisyyttä, aikaa, paljon rakkautta, aikaa, halua oppia ihan jotain uutta ja jonkin verran aikaa. Ja taitoa kuunnella kokeneempia.

Aika alkoi käydä vähiin, koiran omistaja oli jo uhannut hylätä koiran metsään. Voi järjen riemuvoitto! Olikohan mitenkään ennalta arvattavissa että pienestä ja suloisesta nallenpennusta kasvaa yli 70 cm korkea jätti joka syökin enemmän kuin keskivertohamsteri? Tilaakin mokoma vaatii, ei ihan mahdu yhteen kottaraispönttöön. Muttakunseoliniinsöpöpentuna. Voi ruma sana.

Tein itseäni tunnetuksi yhdellä laumanvartijafoorumilla, pyysin apua, kyselin neuvoja, menetin toivoani, mietin jo että olisiko sille tilaa meillä? Tukin laumisyhdistyksen hallituksen jäsenien sähköpostit, kuljin ikkunasta toiseen ja mietin. Mietin sitä jos ensisijoituspaikka olisi meillä kunnes koira olisi kunnossa ja uusi koti löytynyt? Aikaa voisi mennä helposti pari-kolme kuukautta. Siinä ajassa koira kotiutuisi jos on kotiutuakseen, kiintyisi uuteen laumaansa. Ja sitten se tuupattaisiin uuteen paikkaan ja kaikki alkaisi taas alusta? Olisiko kuitenkin viisainta päästää poika pilven reunalle? Mukavuudenhaluinen minä sanoi että joo, paras ratkaisu kaikille. Suurin osa minussa kuitenkin kiljui että koiralle joka on kestänyt tuollaista elämää kaksi vuotta selväpäisenä, pitää antaa mahdollisuus!

Pelastava enkeli lepatteli luokseni kuitenkin viime torstaina. Matti oli onnistunut kertomaan oikealle henkilölle pulassa olevasta jättiläisestä, ja tunnin kuluttua mulla soi puhelin. Joku tahtoi heittää helpon elämänsä hukkaan ja yrittää pelastaa koirarukkaa ennenaikaiselta ikiuneen nukkumiselta.

Parin puhelun jälkeen tutustumisreissu oli sovittu. Illalla mentäisiin katsomaan onko poika ja uusi kotiehdokas ollenkaan samalla aaltopituudella. "Herravarjele kun se on iso!" henkäisi Pirre koiran nähtyään. Röllin ensi kommentti oli "Ja ketähän te oikein luulette olevanne!" Perässä huutomerkki, ei kysymysmerkki. Muutaman sekunnin ajan mietin mitähän tästäkin tulee. Onneksi varasin nakkeja mukaan, paljon. Ei kun katseet pois ja lähdettiin poispäin. Koira tuli perässä ja sai nakinpalan aina kun tuli haisteluetäisyydelle. Ruoka vei voiton, hetken kuluttua me oltiinkin ihan ok-tyyppejä. Pitkään käveltiin peräkkäin, me edellä, koira seuraavana ja narun yläpää viimeisenä. Koiran omistaja ei ollut paikalla, sisko asialla. Koira luokitteli meidät pian pois vaarallisten kansiosta. Vaikka isojakaan koiria en mitenkään pelkää, oli se kyllä vinha tunne kun maineisensa rodun edustaja laskee etutassut mun olkapäille ja nuuhkii naamaa samalta katse-korkeudelta. Enkä ole kitukasvuinen minäkään.

Tunnin sisällä Pirre oli tehnyt päätöksensä, Rölliä alettaisiin kammeta seuraavaksi autoon. Tuon kirjoittamiseen meni paljon vähemmän aikaa kuin suunnitelman toteuttamiseen. Aikuinen koira joka ei ole autossa koskaan ollut ei kuullostanut helpolta suostuteltavalta ranskalaisvalmisteisen farmarin alamittaiseen takaluukkuun. No eihän se sinne mennyt. Uskoiko joku ihan tosissaan?

Seuraavaksi tyhjättiin takapenkki. Onneksi olimme Siwan pihassa, sain haettua pussillisen Saarioisen taivaanlahjaa koiraihmiselle; broiskupyöryköitä! Niillä saatiin jo puoli koiraa kyytiin, mutta ei juuri enempää. Stressitaso alkoi nousta pojallakin, nyt täytyi purkaa sitä räyhäämällä ohikulkijoille. Nice. Yrityksellä numero 48 koiran takajalat jäivät taas auton ulkopuolelle. Vaikka olenkin syvästi kiintynyt raajoihini, otin riskin ja nappasin koiran takakintereistä kiinni ja nostin loputkin koirasta autoon. Ja ovi kiinni ennenkuin se edes tajusi olevansa jumissa.

Hiukan jännitti autoon mennessä mitä tapahtuisi. Raivari? Kaiken uhallakin ja vaihtoehtojen puuttuessa menimme autoon ja aloimme tunkea sinnikkäästi kuskin paikalle pyrkivää 60 kiloista ötökkää takaisin takapenkille. Ei se siihen mitään sanonut, meni takaisin taakse kun ei muuta voinut. Puolessa matkassa uuteen kotiin mun käteen sattui jo aika paljon. Loppumatkasta siinä ei ollut enää tuntoa, joten siihen ei sattunut enää. Pidin nimittäin kättäni kohtuullisen ikävässä asennossa koko matkan, tukin sillä koiran reitin etupenkkien väliin (mihin sillä oli kova hinku koko ajan) pitämällä kiinni kuskin niskatuesta.

Koira kuolasi ihan hillittömiä määriä, onneksi ei oksentanut kaikkia syötettyjä eväitä autoon. Uuden omistajan toinen puolisko on tosin autonfiksausalalla, joten korjaamatonta vahinkoa siitäkään ei olisi tullut. Uuden kodin pihassa uunituore kaukkarinomistaja ryntäsi ensimmäisenä vessaan ja jätti mut autoon ison räkälingon kanssa.

Kovasti jo näytti leimautuneen uuteen emäntäänsä, meinasi suorastaan mennä lasin läpi hänen peräänsä. Ihan kiva kun olin sillä penkillä mikä oli talon ovea lähimpänä. Eli koiran tiellä. Perheenjäsenet esiteltiin yksi kerrallaan koiralle, ensin lapset mistä poika oli aivan tohkeissaan. Tykkäsi lapsista ihan selvästi. Uusi isäntä aiheuttikin sitten ristiriitaisia tunteita. Sille piti hiukan mesota. Eihän sillä ollut minkäänlaista kokemusta miehistä edellisessä elämässään. Puolikas broiskupyörykkäpussi teki taas tehtävänsä, sen ansiosta siitäkin tuli ihan ok tyyppi.

Nyt näyttäisi siltä että kaikki alkaa sujua ihan hyvin. Ensimmäinen yö oli kuulemma aika levoton, siellä ei varmaan kukaan nukkunut tuntiakaan. Hauska mennä töihin särkisilmillä. Isäntäkin vissiin aamulla haukuttiin pataluhaksi kun yläkerrasta laskeutui. Tänä aamuna ei kuulemma enää. Mahakaan ei enää ollut sekaisin. Jospa se siitä.

On se hienoa kun on ihmisiä jotka välittävät. Muustakin kuin itsestään.