Vihdoin ollaan päästy kunnon kokoiselle pellolle tekeen jälkireenejä. Pitkällisen hakemisen,  puhelinsoittojen ja kinuamisen tuloksena sain luvan mennä eräälle upealle heinäpellolle ihan kohtuullisen ajomatkankin päähän, tosin tiukoista reunaehdoista täytyy pitää kiinni, jottei kallisarvoinen lupa peruuntuisi. Maanomistajalla on ollut ikäviä kokemuksia treeniporukoista jotka joka kerta paisuivat isommiksi levittäytyen lopulta naapuritontillekin saakka. Ja siitäkös maajussit ilahtuvat.

Olen nyt kolmella koiralla treenannut jälkeä, vaihtelevalla menestyksellä. Kätsyllä tavoite siis FH-puolella, eli melkoisen tarkkana saapi olla. Hissu harjoittelee perusteita ja keppi-ilmaisua PK-puolelle, erikoisjälkeen ei taida rahkeet välttämättä riittää. Tai ei sitä tiedä mihin asti on päästy kun vielä seittemän vuotta treenataan? Heta kulkee isona kysymysmerkkinä mukana, PK-puolelle siitä ei taida olla, neitiä kun ei tuo totteleminen kiinnosta niin palavasti kuin veljeään. Eikä missään lue että olen välttämättä koskaan menossa kisaamaan saakka. Menen jos tuntuu siltä. Enkä mene jos tuntuu siltä. Simppeliä?

Hissulla piti mennä taaksepäin opetuksessa, reppana hukkasi ajatuksen hommasta kun harvensin tuntuvasti nameja matkan varrelta. Koira tuntui vain hakevan nameja, eikä jalanjäljet sytyttäneet minkäänlaista kynttilää sen pääkopassa. Täytyy nyt keksiä jotain sen hiukan pitkiksi tiedettyjen piuhojen kasaamiseksi. Taidan kokeilla menekö sillä paketti täysin sekaisin jos kehunkin sitä joka kerta kun se onnistuu tökkäämään nenänsä tyhjään jälkeen? Ja nameja niin tiheään että löytää nopeasti ruokapalkkaakin kehujen lisäksi. Allekirjoittanut taitaa vain pitää naamansa kiinni silloin kun koiralla on nami suussa, yritetääs tehdä siitä itse jäljestä merkityksellisempi. Keppi-ilmaisu on sillä poikkeuksellisesti nouto, se sopii hivenen paremmin noutajasukua olevalle turilaalle kuin kurinalainen maahanmeno. Ja kun ei siihen esineeseen saisi pellolla siinä ilmaisutavassa koskea, ja Hissun on ihan pikkuisen aina siihen koskettava... PK-puolellahan se on yks hailee, mutta jos nyt varuiksi opettaisi vaikeamman kautta kuitenkin...

Sitten Kätsy. Tällä reuha-petterillä onkin jo mittaa jäljissä kohtuullisesti, kulmia löytyy ja terävää kulmaakin kokeiltiin. Esineet ilmaistaan suoraan ja viivyttelemättä, aina viime treeneihin saakka. ...kele. Pari ensimmäistä esinettä ilmaisu moitteeton, sitten olikin sukan kohdalla jo niin kiire, että koira muisti vasta neljän metrin päässä että Ai niin, tuossahan oli muuten äsken esine. Ja putosi maahan oma-aloitteisesti, harmi vaan että sukkamytty oli jo kaukana takanapäin. Hiukan siinä mietin mistä helkkarista nyt on kyse? Tutkin tarkkaan koiran etutassujen edustan, jospa vaikka olisin pudottanut jotain vahingossa peltoon ja koira löysi sen eikä sukkaa? Turha toivo, kyllä se oli koira joka mokasi.

Suureksi riemukseni kaikki loput esineet taisivat mennä harakoille, onnistuneen jäljestyksen kruunasi vielä lähitalon irtokoira joka oli sit kuitenkin onnistunut sotkemaan Kätsyn jäljen loppupätkän. Ja kussut sattumalta juuri jäljen päälle. Johon Kätevä tietty vastasi omalla lorollaan ennenkuin ehdin kissaa sanoa. Ainoa mikä oli huomattavasti parempaa kuin edellisissä treeneissä, oli itse jäljestäminen. Siis ennen viimeisen suoran loppupätkää. Nyt onnistui teräväkin kulma ilman hukkaa, koira meni metrin kulmasta yli, teki pienen kaarroksen ja jatkoi jälkeä uudella suunnalla. Hyvä hyvä! Kohtalainen sivutuuli painaa koiraa kulkemaan hieman jäljen sivussa, täytyy kysyä viisaammilta neuvoa miten se korjataan jos se täytyy korjata. Mutta esineistä täytyy nyt tehdä todella merkityksellisiä, nyt itse jäljestäminen on kiilannut niiden edelle. Täytyy laittaa mietintämyssy päähän ja keksiä tapa joka sopii juuri Kätsylle.

Heta yllätti positiivisesti. Namipurkit tyttö osaa jo ilmaista lähes moitteetta, maahanmeno vain pitäisi olla nopeampi. Nyt laitoin parin ensimmäisen purkin päälle esineen, ja kolmantena olikin jo pelkkä esine. Siinä koira mietti muutaman sekunnin ja painui maate oma-aloitteisesti. Jibii! Nameilla höystetyt kulmat sujuivat kelvollisesti, ja muutkin esineet/purkit/purkki+esineet ilmaistiin hienosti, mutta edelleen pienellä viiveellä. Loppujäljen meinasi pilata totaalisesti Kätsyn jälkeä häiriköinyt lähitalon irtokoira, otus hiippaili paikalle jostain nurkan takaa mielessään ilmeisesti nartun tuoksut Hetan ollessa viimeisellä suoralla. Päästin elukan noin kuuden metrin päähän, ja yritin olla kuin en olisikaan. Heta jatkoi hommiaan tunkeilijasta välittämättä, ja lopulta kun vieras oli riittävän lähellä ärjäisin sille keuhkojen täydeltä muutaman valitun ärräpään. Otus säikähti yllättävää liikettäni ilmeisesti niin paljon että tuumasi viisaimmaksi poistua paikalta ennenkuin olisin tehnyt siitä rukkaset. Hetalle annoin ensin tietty vinkin että kohta tuo tunkeilija lähtee, se nyt olisikin vielä puuttunut että juuri esineilmaisun kohdalla olisin avannut äänijänteeni. Olis saattanut tulla pientä korjattavaa.

Tulipahan huomiseen reeniin paljon uutta mietittävää. Voi vitsi kun tämä onkin helppoa. [Avautuminen alkaa/ ] Ja koirathan tietty osaa kaiken ilman työtä vain sääntökirjaa lukemalla, ilman loputtomalta tuntuvaa korjaamista, harjoittelua, virheiden tekemistä (joo, sitäkin täytyy harjoitella, mä osaan jo aika sujuvasti tehdä virheitä!) toistoja ja kerta toisensa jälkeen ihan alusta aloittamalla hiukan yhtä sun toista. Ja sitten aina jossain tietyissä "yleisissä" koulutuksissa tulee vastaan kommentteja tyylillä "Aijaa tekin olette täällä" ja "Me ei olla oikeestaan mitään kun te olette aina niin hyviä" tai jos yrittää kysyä jotain neuvoa johonkin tiettyyn juttuun kuuluu jostain "No ei kai teillä mitään ongelmia voi olla, sullahan on aina niin hyviä koiria" (menee nyt ihan vain katsomaan oikeasti kunnolla koulutettuja koiria jonnekin arvokisoihin ja pitää sen jälkeen mölyt mahassaan mun turjakkeistani ja niiden erinomaisuudesta hel***ti sentään)  Ihan kuin mun tarttis hävetä sitä että mä teen helkkaristi töitä jotta onnistuisin jossain tavoitteeseen pääsyssäni? Ja kun mä en luovuta ja syytä jotakuta muuta kuin itseäni epäonnistumisistani? Miksi en saa olla joidenkin ihmisten edessä aidosti ylpeä koiristani? Miksi pitää ajatella aina etukäteen mitä sanoo ettei kukaan pääsisi tulkitsemaan sitä ylpeilyksi? Joka tapauksessa se niin tulkitaan, vaikka olisin ihan hiljaa. Ei ihan hirveästi kiinnosta mennä enää vastaaviin koulutustilaisuuksiin kun tietää että kotiintuomisina on aina reilu annos pahaa mieltä. Silti olen itse oikeasti iloinen kun nämä ihmiset onnistuvat koiriensa kanssa jossain mikä kantautuu minunkin korviini saakka. Ja sitten kun onnittelee heitä, luonnollisesti vähätellään omaa tulosta. Hassua. Onneksi näitä tyyppejä ei ole montaa, mutta niidenkin harvojen kommentit tuntuvat ikäviltä vaikka kuinka tietää mistä nämä johtuvat. [ /Avautuminen päättyy]