Ensimmäinen aamu uudessa työpaikassa, ja heti herää epäilykset miksi kollega suosittelee minulle lämpimästi juuri tiettyä lattian laatoitusta. Pessimisti? Ehen, ollut vain lähes kymmenen vuotta raksalla ja nähnyt tuon ilmeen aiemminkin.

-No TERVETULOA tänne, mitäs sinä olet tullut tänne tekemään?!? Otatko kahvia? Mulla on täällä pullaakin!

Ensivaikutelmani asunnon omistajasta on Ozzy Osbournen naispuolinen versio. Ajattelin että meikit on kylppärin peilin ja valon puutteessa hippasen päässeet leviämään, mutta tulevat päivät osoittivat että ihan tarkoituksella ne on pitkin poskia. Nainen on kuusissakymmenissä, lyhkänen kuin mikä ja käsittämätön hössöttäjä. Väsyin jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana kun raahasin työkaluja asuntoon ja aloin miettiä miten saisin homman hoidettua kivuttomimmin.

-Voi kuule kun minulla on täällä tyttären koira hoidossa kun se ei saanut sitä mihinkään muualle hoitoon reissunsa ajaksi, tää on tällainen puolivuotias faaraokoira, tiedätkö millainen on faaraokoira, se on hirveän vilkas ja minä olen siinä niin kiinni, uskotko kuinka paljon vaivaa voi olla koirasta, ja minä olen varmaan laihtunutkin kun olen sitä joutunut ulkoiluttamaan, en muuten ole huomannut kun mulla ei ole vaakaa mutta housut alkavat pudota kun en käytä vyötä, onko sulla koiraa, voi kuule kyllä tämä sitoo ihan kuin pikkulapsi, kyllä minä tykkään koirista mutta minulla on kissa joka on nyt hoidossa tämän remontin ajan kun se ei ole tottunut vieraisiin ihmisiin ja tämä koira tuli mulle, se on ollut kolmatta viikkoa täällä, kuvittele! Onko sulla koiraa, tiedätkö millainen on faaraokoira, katso, olen joutunut rakentamaan tällaiset oven eteen että tuo koira ei saa ovea auki kun se on niin hirveän vilkas!

Yritän kommentoida jotain väliin samalla kun katselen esiteltyjä pikku esteitä oven edessä jotka pitäisivät vaikka norsun oven takana.

-Meillä on kotona tällä hetkellä kymmenen koiraa, sain henkäistyä.

-Herrajjumala!!! MITEN sinä oikein pärjäät niiden kanssa, onko ne yhtä vilkkaita kuin tämä? (jää silmät entistä pyöreämpinä odottamaan vastausta ja tarraa käsivarresta kiinni)

-Ei ne ainakaan rauhallisempia ole kuin tuo sinun hoitokoirasi, ja neljä niistä on pentuja joista tosin yksi jää meille kotiin asumaan. (irrottaudun samalla otteesta) Kyllä niiden kanssa hyvin pärjää, se on vain asennekysymys, enkä minä yksin asu. (nyt viimeistään minulle selvisi miksi minulle suositeltiin juuri tätä huoneistoa työn aloittamiseen)

Yritän aloittaa työni samalla kun emäntä alkaa hössöttämään aamulenkille lähtöä. Hän ei poistu kylppärin oven edestä minnekkään, ja sanatulva on katkeamaton. Astun melkein hänen varpailleen kun tulen ulos kylppäristä. -Fitzi varmaan jo odottaa ulos pääsyä? kokeilen varovasti.

Yritän vetää ovea kiinni, mutta turhaan. Kylppäristä kuulemma loppuu happi jos ovi on kiinni.

Seuraan kellosta että aamulenkkivalmistelut kestävät reilun tunnin, lähes puoltoista. Fitzi-parka on varmaan jo polvet ristissä oven takana, ja aina muutaman minuutin välein emäntä kiskaisee oven auki ja hihkaisee koiralle: Ihan kohta mennään ulos, odota siellä nätisti! Tämä toistui lähes kymmenen kertaa ennen ulos lähtöä. Koiraparka, minä ainakin sen tilalla jo kävisin helpottamassa oloani hoitotädin sängyn kulmalla. Ja joka oven avauksen yhteydessä hän kertoi mulle kun tuo koira ei osaa rauhoittua yhtään täällä! Miksiköhän, mietin.

Nahkakoirahan sitten tarvitsi takin päälleen kun lähdettiin sille suuresti mainostetulle aamulenkille. Nyt tapasin Fitzi-pojan ensimmäisen kerran, ja tyyppi iski etutassut takkiani vasten ilme kuvastaen epätoivoa, pelastaisitko sinä minut? Takin pukeminen koiralle olikin oma lukunsa.

-Fitzi EI, Fitzi ISTU!! Fitzi EI HYPI! Fitzi EI EI EI!!! Akka kiljui koiralle kuin viimeistä päivää, mietin onko joka ulkoilukerta näin katastrofaalinen, vai onko tämä jotain uutta. Teki mieli mennä väliin ja vain pukea takki koiralle, ei se nyt helkkari vieköön ole noin vaikeaa. Jos meillä kestäisi ulkoiluvalmistelut noin kauan, meidän aamu-ulkoilu päättyisi vasta pitkälle iltapäivällä. Ja saman tien saisikin aloittaa ulkoilurumban alusta.

Alkuvalmisteluista päätellen toivoin, että kai ne sitten menee vähintään parin tunnin lenkille, ehtisin tehdä lattian valmiiksi ennenkuin he palaavat takaisin. Turha toivo, jo kymmenen minuutin kuluttua parivaljakko tulee takaisin ja menen möläyttämään: Unohtuiko jotain? Ei ilmeisesti, se oli sit siinä.

Rapsuttelen vastahakoiseti luotani pois lähtevää koiraa ja totean tämän olevan harvinaisen mukavan tuntuinen nuorukainen.

-Kamala kun tämä on niin vilkas! -Niinpä, järkyttävän vilkas.

Sitten koitti aamupalan hetki. Kuppi viskaistiin salpojen takana olevaan huoneeseen ja syömistä varmistettiin muutaman sekunnein välein kiskaisemalla ovi auki ja käskemällä koiraa syömään. -Sitä täytyy aina välillä vahtia! -Tottakai täytyy, sehän on syömässä.

Sain kuulla myös miksi siellä taloudessa seistiin kello kädessä oven takana ja otettiin kuppi pois vartin päästä jos koira ei ole syönyt kaikkea.

-Arvaa mitä! Kerran kun annoin aamulla ruokakupin olla siinä koko ajan vaikka Fitzi ei halunnut syödä, niin tää on ihan uskomatonta, tiäkkö, sille iski yöllä P-hätä! Loppu tuli kuiskaten ja ympärilleen vilkuillen ettei vaan naapurit kuule. (tässä vaiheessa oli alahuuli kovilla hampaiden välissä ja pokassa pitämistä) -Ihanko totta? Ajatella! En saanut päähäni mahtumaan miten aamulla pitkään nakerrellut eväät vaikuttavat puolivuotiaalla faaraokoiralla seuraavan yön paskahätään.

Seuraavaksi hän suunnitteli kauppareissua, ja sitäkin samalla hartaudella kuin aamu"lenkille" lähtöä. Todennäköisesti taloyhtiön alakerrassa olevaan Siwaan, ei sen kauemmas. Meinasi päästä nauru ääneen kun kuulin kysymyksen: -Tarvitsetko sinä kaupasta jotain? En tarvinnut, haen ostokseni ihan itse. Projektin aikana tyyppi ryntäsi muutaman minuutin välein koiran huoneeseen ja käski sitä nukkumaan ja rauhoittumaan.

-Kamalaa kun se on niin rauhaton ja vilkas, se ei ollenkaan tahdo rauhoittua tuonne vaikka kuinka käsken. -Aijaa? Ihanko totta? Tässä vaiheessa päätän puuttua tavoistani poiketen asukkaan asioihin. -Mitäs jos antaisit sen vain olla hetken ihan rauhassa, eihän kukaan käskemällä nuku? -Niin tietysti, enhän minäkään saa unta jos joku käskee! (naurun kiherrystä) ja ryntää ovelle käskemään koiraa rauhoittumaan vaikka huoneesta ei ole kuulunut hiiskaustakaan. Sitten tyyppi ihmettelee ja huutaa herrajumalaa kun Fitzi riehaantuu kun hän käy koiraa komentamassa. -Sulla oli jo ulkoilutakki päällä, koiralle se merkitsee ulos lähtöä. Siksi. Vastaan pienelle pyöreäsilmäiselle akalle.

-Niin tietysti! Jopa olin hölmö! Takki lentää naulakkoon ja taas riuhtaistaan ovi auki ja kerrotaan koiralle että se ei pääse nyt mukaan. -Kamala kun se on niin vilkas!

Päätäni alkaa särkeä.

Saan kuin saankin lattian tehtyä sillävälin kun emäntä on Siwassa, tyyppi ihmetteli miksi en pidä kahvitaukoa kuten muut miehet pitää. (miten niin muut miehet?) En tohtinut kertoa että helpompaa kärsiä kaikki yhteen menoon, kuin se että tulee tauon jälkeen takaisin.

Myöhemmin mietittiin työkavereiden kanssa pitääkö Fitzi-ressu viedä terapiaan kun hoitoreissu päättyy.

Muutamaa päivää myöhemmin kylppäriä saumatessani sain kuulla mitä hän oli ostanut joululahjaksi kaikille sukulaisille, kuka oli saanut kirjoja kesän alennusmyynnistä ja kuka sai maustekakkuja. Ja moneen kertaan, vaikka heillä ei niin paljoa joulusta perusteta, valmistelut aloitetaan jo heinäkuussa. Ettei tule sitten kiire.

Jouluviikolla Fitzin hoitotäti lupasi tehdä putkiremonttiväelle maustekakun muistiaisena.  Maanantaina rappukäytävän ylimmässä kerroksessa alkoi tuntua vieno palaneen haju. Sitten se alkoi voimistua selväksi palaneen käryksi, ja asiaa lähtiessämme tarkistamaan asunto kerrallaan kerroksittain alaspäin käry vain voimistui. Kakkosen kohdalla silmät alkoivat vuotaa ja nokka kertoi melkoisen isosta kärähtämisestä. Käryäminen paikallistettiin nopeasti koira-tädin asuntoon, ja todettiin että homma oli hallinnassa. Siispä pihalle raittiiseen ilmaan. 

Päätin että jätän maustekakku-maistiaiset väliin, tällä kertaa.

Nyt viime päivinä jouduin vielä käväisemään samaisessa asunnossa maalariksi naamioituneena. Sain käteeni maustekakun palan, jota piti maistaa ja kertoa miltä maistui. (palaneelle?) Maku oli hieman erikoinen, ja sainkin kuulla että pinnalla oleva musta hiutale on mustapippuria, saksalaiseen tapaan. Piilotin sujuvasti loput kakusta taskuuni ja kehuin emäntää ennakkoluulottomuudesta.

Emäntä siinä sitten vielä innostui kehumaan omaa nimimuistiaan, ja kertoi muistavansa kaikkien siellä käyneiden ihmisten nimet kertakuulemalla. -Etkös sinä ollut Tuula? -Aivan oikein, sanoin ja vilkaisin kaulassani roikkuvaa kuvallista henkilökorttia jossa komeili nimi isolla fontilla vieressä. -Olisipa minullakin tuollainen nimimuisti.

Kun kerroin poistuvani toiselle paikkakunnalle ja eri työmaalle seuraavana päivänä, tuli Fitzin hoitotäti melkein vedet silmissä halaamaan minua ja toivottamaan oikein hyvää vuoden jatkoa.

Silmät pyöreinä ja rentona kuin henkari toivotin kiitos-samoin ja pakenin paikalta.

Faaraokoira-Fitzi oli kuulemma ollut hyvin väsynyt ja rauhallinen kun pääsi takaisin omaan kotiinsa omistajan reissun jälkeen. Johtui kuulemma tästä putkiremontista.

Ihan varmasti.