Barkki näki että pihaan ajoi vieras auto. Se ryntäsi vastaanottamaan vieraita riemulla ja tökkäsi molemmat etukäpälät syliin ja tarjosi päätään raaputettavaksi. Molempien tulijoiden väliä piti ryntäillä ja nauraa koko naamallaan. Koirasta tuntui jotenkin erilaiselta nämä vieraat, ne tuntuivat olevan poikkeuksellisen kiinnostuneita siitä ja tietenkin ruskea koira käytti tilaisuuden hyväkseen ja nautti huomiosta niin kauan kuin sitä olisi tarjolla.

Barkki asui kasvattajallaan, oli muuttanut sinne takaisin kun omistajan voimat koiranpitoon olivat vähissä. Kotilaumaan kuului nyt monta koiraa, kaikki hyvin hoidettuja, mutta Barkki ei ollut täysin onnellinen vieläkään. Ruskea tyttö janosi huomiota, enemmän kuin sitä olisi tarjolla. Se tyytyi kyllä oloonsa ja viihtyi synnyinkodissaan, mutta jotain puuttui. Ja nyt oli tullut pari kilpailevaa narttua lisää laumaan.

Vieraat viipyivät muutaman tovin, koira vaistosi että nyt oli jotain tärkeää tapahtumassa. Kasvattaja näytti selvästi tuntevan vieraat, se lisäsi luottamusta uusia ihmisiä kohtaan. He puhuivat jotain mukaan tulemisesta, uudesta kodista? Barkki oli hämillään, mitä se tarkoitti? Se piti kovasti näistä ihmisistä, mutta kiintymys oli kova myös siihen ihmiseen joka oli ottanut koiran takaisin luokseen asumaan.

Vieraat tekivät lähtöä. Barkki pyöri jaloissa ja oli jo päättänyt että matkaan voisi lähteä jos kutsu kävisi. Kunnes pieni ruskea koira eksyi liian lähelle toisen juoksunarussa olevan koiran luuta. Tyttö ehti tajuta sekunnin sadasosan varoituksen, ja samassa tunsi viiltävää kipua naamassaan. Tuska vain yltyi, tyttö huusi suoraa huutoa ja yritti päästä irti raivoisasta otteesta. Koira kuuli etäisesti huutoa ja tunsi kohoavansa ilmaan kun toinen vieraista ihmisistä yritti irrottaa hyökkääjää tytön naamasta.

Lopulta koira vapautui toisen hampaista ja yritti paeta paikalta. Kipu oli kova eikä toisella silmällä nähnyt kunnolla, vain samean punaisen verhon läpi. Ihmiset kuulostivat hätääntyneiltä, kutsuivat koiraa luokseen. Barkki totteli, olihan siitä aina seurannut jotain hyvää. Jospa kipu nyt lähtisi pois kun tulisi ihmisten luo?

Vieras oli rauhallinen mutta selvästi huolissaan. Koira päätti luottaa tähän ja antaa uuden ihmisen tutkia naamaansa, vaikka tuska tykytti sydämenlyöntien tahdissa. Haavan puhdistaminen sattui hiukan, mutta koira kesti sen urhoollisesti. Sehän sai täydellistä huomiota samalla. Ihmiset kuuluivat puhuvan hyvästä onnesta ja silmän säästymisestä, koira ei ymmärtänyt miten olisi voinut käydä, sehän elää tässä ja nyt.

Tyttö sai hetken kuluttua valkoisesta purkista hyvälle tuoksuvan makupalan, ja muutaman hetken kuluttua tykyttävä kipu alkoi laantua hiljaiseksi jomotukseksi. Pyydettäessä koira hyppäsi kuuliaiseti autoon, ja matka uuteen paikkaan alkoi. Väsyttikin kovasti, mutta silloin tällöin oli tarkistettava miltä maisemat näyttivät. Autossa istuvat ihmiset juttelivat koiralle mukavia, ja koira tunsi olonsa luottavaiseksi.

Uudessa paikassa oli muitakin koiria. Barkin ei tosin tarvinnut muuten tehdä tuttavuutta kuin todeta niiden olemassaolo, muuten sai olla ihan rauhassa. Hyvää olotilaa tosin häiritsi hieman muovinen iso kauluri mikä kiinnitettiin onnettoman tytön pantaan kiinni. Muutamassa päivässä ruskealla tytöllä kasvoi syvä kunnioitus ja kiintymys siihen uuteen ihmiseen mikä oli astunut sen elämään. Se oli sama tyyppi joka auttoi kun jonain aamuna kipeä silmä oli rähminyt ihan umpeen, eikä koira saanut sitä itse auki. Sama ihminen joka antoi ruuan ja nukkui koirapoloisen kanssa. Samoin hän suojeli Barkkia ruokakupillaan, tyttö söi muihin koiriin nähden hitaasti ja kärkkyjiä riitti. Emäntä hääti muut koirat pois, ja tyttö tunsi sydämessään liikahduksen, tuo ihminen suojeli sitä aivan erityisesti.

Aika kului, ja haavakin parani niin että pöntöstä päästiin eroon. Koira kotiutui uuteen laumaansa todella hyvin, pojat oli ihan kivoja, mutta se kilpailevalta nartulta haiseva tyyppi herätti ristiriitaisia tunteita. Itseluottamus kasvoi, enää ei näkynyt merkkejä anteeksi-että-olen-olemassa -koirasta. Se tunsi molemminpuolista rakkautta uuden emännän kanssa. Se halusi seurata ihmistään joka paikkaan, makasi jaloissa ja vaihtoi paikkaa ihmisen mukana. Jos ovi suljettiin kuonon edestä, Barkki makasi juuri sen oven takana kunnes emäntä palasi. Koira alkoi hymyillä uudelle ihmiselleen, se näytti huvittavalta irvistykseltä mutta oli tarkoitettu suureksi huomionosoitukseksi.

Eräänä aamuna Barkki laitettiin tarhaan muiden koirien kanssa niin kuin monet kerrat aiemminkin. Erona vain oli että se nuori uros joka oli aiemmin ollut Barkin leikkikaverina, oli nyt verkon takana kilpailevan nartun kanssa. Lopulta Barkin päässä naksahti kun toisen nartun ja sen alaisuuteen kuuluvan nuoren uroksen leikki kiihtyi liian kovaksi. Sen silmissä pimeni ja se huusi ilmoille kaiken raivon mitä pieni koira voi sydämessään tuntea. Se tarttui hampaillaan sen ja kilpailevan nartun erottavaan verkkoon, ja repi sitä kaikin voimin. Ja joka kerta kun se tunki kuononsa toisen nartun puolelle, se tunsi kun kärsivällisyytensä menettänyt musta narttu tikkasi sitä hampaillaan huuleen.

Jostain kaukaa sumuverhon läpi se kuuli kun emäntä karjui koiria lopettamaan tappelemisen. Se vain totteli vaistojaan, yritti purra takaisin kun toinen taktisesti näykki sitä kuonoon aina kun tilaisuus tuli. Lopulta ihminen sai tarhan oven auki ja ryntäsi sisään. Sillä hetkellä itsehillintänsä menettänyt tyttö tajusi, että nyt ei tainnut olla hyvä juttu. Se tunsi kun sen karvoihin tartuttiin kiinni ja sille luettiin lain painavaa sanaa, MEILLÄ EI TAPELLA!!! Joka solullaan se tunsi että nyt oltiin sille vihaisia ja kunnolla, hetkessä raivoavasta nartusta tuli säälittävä suupieliään nuoleskeleva raukkis joka pakeni koppiinsa suojaan ennenkuin maailma kaatuisi niskaan.

Hetken kuluttua kun hiiltynyt emäntä sai koottua itsenä sen verran että tarkastettiin vauriot, hän totesi että väliseinäverkossa näkyi verta. Barkki lymyili kopissaan, joten vastapuoli tarkastettin ensin. Ei vaurioita, vain räkää naama täynnä. Siispä veri oli jälleen peräisin Barkista.

Koiran houkuttelu ulos kopista, ja sisälle vienti, huulessa ja leuassa oli muutama reikä. Jälleen koira antoi puhdistaa haavansa kiltisti, vaikka syvälle sydämeen sattui enemmän uuden emännän kirosanoin höystetty palaute sopimattomasta käytöksestä. Päivä vietettiin sohvan alla piileksien, kenties käytöstään häveten? Ainakin ihminen tahtoisi näin ajatella.

Seuraavana päivänä kaikki oli jo ok, enää ei nöyristelty niin kuin edellispäivänä, paluu takaisin arkeen eikä vanhoja muisteltu. Erona vain oli se, että Barkki ja Heta eivät olleet enää samaan aikaan vierekkäisissä tarhoissa. Barkki oli onnellinen, se vain halusi olla uusien ihmistensä kanssa. Kaiken mahdollisen ajan se käytti kainalossa istuen ja suukkoja jakaen, yksinolon jälkeen koira tunsi olevansa pakahtumaisillaan onnesta kun pääsi jälleen rapsuteltavaksi. Meni reilu viikko ihmisten ajanlaskussa.

Koiraa alkoi harmittamaan muiden koirien olemassaolo. Kateellisena tyttö katsoi kun SE musta narttu sai olla ihmisten kanssa, se tunsi kärsivänsä vääryyttä. Se vain istui tarhan kulmassa ja tuijotti ilme synkkänä pihalle. Sen ympärillä pyöri koko ajan leikkiin härnäten nuori uros, melkeinpä vielä kakara. Oikuksi kutsuttu koira koetti kaikin keinoin saada tyttöä luopumaan synkistä ajatuksistaan, mutta vaikutus olikin päinvastainen. Jälleen Barkilla katkesi pinna.

Se kävi nuoren uroksen kimppuun ja rähisi ja puri jo alistunutta poikaa kuin purkaen kaiken mahdollisen patoutuneen kiukun. Jälleen emäntä tuli väliin, sai tappelijat erilleen pelkän huudon voimalla. Nyt Barkki pelkäsi, emännän viha kohdistui vain siihen ja pieni ruskea koira pakeni jälleen koppiin turvaan. Sieltä se tosin kiskottiin niskakarvoista ulos ja kiikutettiin manausten säestyksellä yksin viereiseen tarhaan. Barkin maailma hajosi kappaleiksi pala kerrallaan, siitä ei selvästi tykätty enää.

Se ei ymmärtänyt puhetta ensimmäisestä Nykäskylän lähikuntaan vievästä linja-autosta, ei viimeisestä varoituksesta. Se vain tunsi olonsa tyhjäksi, tunsi että sitä ei enää hyväksytty. Jotain se oli tehnyt väärin, se ei vain keksinyt mitä. Se vain tunsi pohjatonta surua kun uusi emäntä käänsi sille selkänsä kun se oli tulossa tarhasta päästyään tervehtimään etutassut pystyssä. Eleettömästi emäntä vei sen ruuan vierashuoneeseen ja jätti koiran sinne. Se ei tosin tiennyt että se sattui emäntään varmasti vielä enemmän kuin koiraan.

Emäntä on nyt aivan sekaisin. Barkki lymyilee edelleen omassa ylhäisessä yksinäisyydessään virashuoneessa, sieltä ei kuulu hiiskaustakaan mikä muistuttaisi koiran olemassaolosta. Jotenkin ruskea koira tuntui emännästä heti niin omalta koiralta, vaikka vain lainassa onkin. Tuntui tyhjältä kun se ei ollutkaan nyt jaloissa makaamassa. Roskiakin oli silmät täynnä.

Voiko koiraa rangaista siitä että se haluaa pitää kiinni rakastamistaan ihmisistä? Että se haluaa itsekkäästi kaiken huomion, ihan ilman taka-ajatuksia täydestä koiransydämestään toista rakastaen?

Ei voi. Ja siksi emäntä pitää huolta siitä että kolmatta kertaa ei tule. Hän kutsuu Barkin luokseen, ja koira nostaa päätään eikä ole uskoa korviaan. Vasta toisella kutsulla se uskaltaa luottaa kuulemaansa ja juoksee emäntänsä syliin, etutassut pystyssä, varovasti hymyillen.