Eipä ole Mustinkulmassa rauhallista, ei. Lauma mustiä hiiviöitä on vallannut talon, ja molemmat kaksijalkaiset ja osa nelijalkaisistakin istuu sohvalla koivet ylhäälle turvaan nostettuina. Ilman reikätossuja on tuskallista kävellä, pennut harhauttavat taktisesti, pysäyttävät kohteensa ja sitten hyökkäävät varpaisiin kiinni. Hissu pakkaa reppuaan ja vannoo muuttavansa orpokotiin asumaan, ja Kätsy istuu totisen näköisenä korvat pystyssä liikahtamatta nurkassa ja toivoo ettei kiinnittäisi pentulauman huomiota. Kissat ovat jo muuttaneet saunaosastolle. Ruokaa sentään muistavat kysyä, niitä varten kylvetty vehnänoras oli oksennettu saunan lauteille. Astuin sukallani toiseen limaläjään.

Yksi pörrölapsista pääsi jo melkein hyppäämään sohvalle. Mutta ei ihan vielä. Miten noin söpöistä ötököistä voi irrota nuon kamala meteli? Oiku on kiitollinen taittokorvistaan, se kuulemma katkaisee kimakasta pentuhaukkukuorosta terävimmän särmän poikki. Löysin tosin pehmolelun jäänteet piilotettuina Oikun korvista. Päätin kokeilla tuota samaa.

Iltahepulit ovat hyvin selkeästi nähtävissä, kuultavissa ja tunnettavissa. Riehuhetki alkaa iltaruokailun jälkeen, silloin käytetään äänijänteitä, revitään toisia korvista (huutoa), hännästä (huutoa), purraan neulanterävillä hampailla toisiaan naamaan (hirveä huuto ja kostotoimenpiteet), ja saadaan kipeitä paikkoja (kimakkaa kiljuntaa). Välillä hyökätään joukolla eteisen varapöydän jalkojen kimppuun (penkki on jo nostettu pöydän päälle), ja tapetaan Elisan pennuille lahjoittamaa puoltoistametristä vaaleanpunaista Kärmestä. Välillä muistetaan että vessassa pitäisi käydä, ja se pitää pöyhiä kunnolla aina siellä käynnin yhteydessä. Vetävät siis vessan, joskus olohuoneeseen asti jopa.

Heta istuu myös sohvalla, katselee lapsiaan tyytyväisenä ja hymyilee kierosti kun pennut hyökkivät aikuisten koirien kimppuun. Varoittaa naama rullalla kuitenkin ketään koskemasta vahingoittamistarkoituksessa lapsiinsa, valmiina menemään väliin ja höyhentämään varomattoman alamaisensa joka kehtasi  uhmata kuningattaren käskyä.

Yksi on kaikessa mukana, mitä laitonta sitten tapahtuukin. Aarnivalkea, hurjaakin hurjempi tyttö, aina osallisena selkkauksissa, poistuu aina voittajana paikalta. Tyttö joka roikkuu rätissä kiinni kaikista hanakammin, sama likka joka antoi mulle palautetta liian pitkästä työpäivästä nappaamalla T-paidan hihasta kiinni (tapporavistus) ja roikkui siinä mukana kun suoristin ruotoani. Itsenäinen tyttö joka nukkuu mieluummin erillään pentukasasta, joskus jopa eri huoneessa. Mutta se on myös ensimäinen joka tulee kun kutsun, ainoa jolta saan katsekontaktin hakematta, se on tyttö joka istuu rauhassa sivussa kun muut hosuvat ruuan odottamisensa kanssa. Se on myös pentu joka nappaa niin hanakasti kananpalan kädestä että muistoksi jää kaksi verikarpaloa sormen päähän. Mun tyttö.

Aallonmurtaja on hyvin riippuvainen ihmisestään, sille tuntuu ihmisseura olevan se ykkösjuttu. Töistä tullessamme avaan varovasti pentuhuoneen oven ja päästän rynnivän lauman vapaaksi. Yksi jää aina kamppaamaan jalkoihin ja karjuu koko pienillä keuhkoillaan tervetulohuutoaan ilmoille. Ääntä tulee paljon, korkealta ja kovaa. Tyttö hiljenee ja rauhoittuu vasta kun koppaan sen käsivarrelleni selälleen ja rapsuttelen masusta. Silloin suu napsahtaa kiinni ja silmät kosteina kyynelistä se kysyy: miksi olit poissa niin kauan? Ja aina kun olen nostamassa jotain pentua syliini, huomaan että sillä on viiru rinnassa. Näyttäisi olevan Aallonmurtaja.

Aavehaltia on kekseliäin porukasta. Ja halutessaan hyvin, hyvin päättäväinen. Jos se päättää että tuossa ei ole kompostiaitaverkkoa edessä, sitä ei ole. Se vääntää ja puskee niin kauan kunnes pääsee aidasta ali, yli kun ei vielä ainakaan pääse. Aavehaltia on pentueen toinen sylivauva, siltä on kaikista helpoin leikata kynnet ja suorittaa muutenkin kaikki hoitotoimenpiteet. Tämä pentu oli ensimmäinen joka sai tulla vapaasti muun koiralauman sekaan tutustumaan, ja se näytti olevan sille itsestään selvyys. Pentu loisti tyytyväisyyttä kun laskin sen pentuaidan uudelle puolelle muiden katsellessa aidan takaa; vihdoinkin ne tajusivat! Pentu vain marssi vuorotellen jokaisen luo heiluttaen villisti häntäänsä ja esittäytyi: Moi, mä olen Aavehaltia ja mä olen ihan vaaraton ja kiva tyyppi!

Aarteenetsijä löytää aarteen jonain päivänä. Kultaa ja kunniaa kenties? Pentueen lähes umpimusta lapsi, vain muutama valkoinen karva rinnassaan. Toinen taisteluhaluinen tyttö, innokkaasti mukana jokaisessa vetoleikissä, on jo vahingossa noutanutkin leluja jopa käteen asti, on myös ehtinyt jo harrastaa agilityn alkeita vierailijoiden koivissa. Likka näytti että kyllä hän esteet ylittää, vaikka peruuttamalla! Tämä pentu on rauhallisin, välttelee kahakoita mutta vastaa kyllä jos joku (Aarnivalkea?) heittää haasteella. Viisain, harkitsevin, tyttö joka ei kuitenkaan halua olla selällään sylissä. Jos suukon koetat tähdätä kirsun päähän, voit olla varma että joku haukkaa nenääsi.

Aarnivalkeaa pari kuvaa:



Ja paikallamakuukin sujuu jo hienosti:


Aallonmurtaja:


Aavehaltiaa pari kuvaa:




Ja aarteenetsijä myös tulevaisuuden huivi kaulassaan?


Jossulle kiitosta kuvausavusta!