Pitkään olen miettinyt Kätsyn laukausherkkyyttä, mitä sille pitäisi tehdä. Oikeastaan pöljä kysymys, korjata se koira tai heittää kintaat tiskiin ja olla tekemättä yhtään mitään. Vuoden harrastin jälkimmäistä vaihtoehtoa, noituen sitä miksi kaikki täytyy tehdä aina pitkän kaavan kera?

Väistämätöntä se on näiden ei-perinteisten palveluskoirien kanssa, siinä missä malinois kipaisee kyselemättä 180cm korkean A-esteen yli ihan huvikseen, näille pörröille täytyy sekin tehdä matalimmasta mahdollisesta korkeudesta alkaen, pari senttiä kerrallaan korottaen. Vaatii pitkää pinnaa, varsinkin kun Hissunkissulla on sen verran pitkät piuhat että ehtivät mennä solmuunkin aina jossain välissä. Ei pysty pieni koiran pää muistamaan että siellä esteen takana on joka kerta samassa paikassa se namikuppi odottamassa reipasta esteen ylittäjää. Epätoivo koputtelee olkapäähän kun koira näyttää joka kerta yhtä hämmästyneeltä kun näytän namikuppia esteen takana.

Kätsyn paukkuarkuus tuli lopullisesti ilmi seuran kisoissa nollakoiraa leikkiessä. Paikallamakuusta koira meinasi lähteä kun ensimmäiset laukaukset kuuluivat. Kuudella lisäkäskyllä, vartaloavuilla ja telepaattisilla ja vähemmän telepaattisilla uhkauksilla koira kuitenkin pysyi paikoillaan, tosin äärimmäisen huolestuneen näköisenä. Suorittavalla vuorolla meillä oli ongelmia, isoja ja paljon. Kätsy ei tehnyt mitään oikein, ei osannut enää edes seurata, muista liikkeistä puhumattakaan. Se vain kuunteli korvat rusetilla kuola valuen kuoleeko hän heti vai hetken päästä. Voitte kuvitella olotilani kun vihdoin saimme luvan keskeyttää oman osuutemme.

Meni vuosi, sinä aikana hankin oman starttirevolverin ja rasiallisen pateja. Niitä tuli käytettyä kaksi kertaa, ensimmäisellä kerralla isäntä ampui muutaman kerran talon takana metsässä kun olimme kätsyn kanssa melkein jo naapurin pihassa. Koiralle oli ruokakuppi jota se sai tyhjätä ja samalla asehemmo sai käskyn ampua. Ensimmäisestä laukauksesta koira nosti kuononsa kupista ja alkoi pälyillä ympärilleen. Jatkoi kuitenkin syömistä hetken kuluttua jolloin Matti ampui toisen kerran. Silloin sai ruoka jäädä kesken ja Kätsy poistui paikalta. Kuuluisa sika-ahne-sormensyöjä-Kätsy.

Seuraavalla kerralla kokeiltiin reilusti käskyn alla olemista, myös ruokakuppi palkkana. Meni vielä huonommin.

Siispä ase naftaliiniin ja laskin itselleni kylpyveden hanasta jossa luki: Itsesääli. Laitoin hieman mukaan tuota Ketutusta ja kylpysuolaksi rehellistä Hampaiden Kiristelyä. Siinä sitten rypesin oikein urakalla, treenikavereille vollotin kun kaikki menee aina päin alakertaa.

Koko ajan kuitenkin mietin miten helkkarissa tuon saa korjattua. Aikani mietin, monia eri vaihtoehtoja punniten. Namiruudussa kilpaileva koira tuskin toimii, Kätsy antaa kyllä ruokansa muille jos tarvis on. Etäältä ammutut laukaukset oli jo kokeiltu. Käytiin treenaamassa jälkeä pellolla, mihin kuuluin ampumaradalta sarjatulta. Hevonen sai haukut niskoilleen ja jälki kärsi. Mietin. Mietin. Mietin.

Koiraa ei pelota kovatkaan äänet jos se näkee mistä se kuuluu. Rälläkän terästä täytyy koira häätää kauemmas, runkonaulainkaan ei pelota. Ilmakiväärillä saa ampua ihan vieressä, kattilan kansia saa lyödä yhteen. Kaiken koira näkee eikä pelkää.

Siispä koiran täytyy nähdä ampuja reilusti. Tietää mistä ääni kuuluu. Kaverit pelottelivat sillä että ampumisesta ei saa tehdä numeroa. Miksi ei? Kätsyhän on jo vakuuttunut sen numeron suuruudesta. Sille piti vain kertoa että joo, huomasin kyllä, mutta mitä sitten? Ääniä kuuluu joka paikasta. Oppimiskykyisen koiran kuuluukin reagoida sellaiseen joka voi varoittaa vaarasta. Jostain syystä Kätsy oli vain vakuuttunut teiniajan järkkypelottavan uudenvuodenraketin ja laukauksien yhteneväisyydestä. Siihen ei paljon auttaisi vaikka äippä heittäytyisi kuuroksi. Koira ei ole kuuro. Eikä tässä ollut paljoa hävittävää.

Tuumasta toimeen Jossun epäröinnistä huolimatta, iltaruoka syötiin ulkona kun Matti heilui aseen kanssa näkyvissä ja ampui ilmaan kun näytin kädellä Äijää kun Kätsy istui vieressä lähetysasennossa. Korvat nousi entistä enemmän pystyyn ensimmäisen laukauksen aikana ja ryhti valpastui paljon. Toisella laukauksella koira vain tuijotti. Välillä syötiin NEUta hätäisesti kupistä käsisyötöllä, sitten laukauksien kanssa samaan aikaan. Sitten yritettiin ottaa kuppi kädessä tottista, järkyttävän näköistä touhua, kukaan ei keskittynyt millään lailla liikkeisiin. Vaikka kukkakaaliaivo olenkin, koiran käskyttäminen, oikeaan aikaan palkkaaminen, (ylimääräisen) kupin pito ihan väärässä kädessä, liikkeiden tarkkaileminen, koiran reaktioiden seuraaminen ampumiseen sekä kepolle ampumisen paikkojen huutelu yhtäaikaisesti tuotti jo hienoisia motoriikkavaikeuksia. Lopputulos oli se, että koira seurasi jotenkuten, korvat tosin rusetilla, mutta seurasi kuitenkin vaikka ammuttiin kahdeksan kertaa. Lopuksi syötiin kuppi tyhjäksi, ja kuono pysyi kupissa vaikka ammuttiin kerran.

Tänään oli uusintastarttitreeni, nyt asennoiduin enemmän oikeaan tekemiseen, vedin jopa treeniliivin päälle ja ohjeisitin Matin huolellisesti etukäteen. Tehtiin kaksi ampumatreeniä kotipihassa (toivottavsti naapurin muksut ei ollu vielä nukkumassa). Ensi alle hyvää tottista lihapullien kanssa, sitten alettiin ampua. Ensimmäiseen koira reagoi selvästi, katse kääntyi heti ampujaan, mutta homma jatkui lihiksen kanssa. Hieman keskittyminen herpaantui seuraamisessa, osasyynä tosin oli myös auton katolla odottava ruokakuppi jolle koiralla oli julmettu kiire koko ajan. Paikallaan istumisessa katsekontakti pysyi, mutta korvat sojottivat ääneen päin. Laitoin koiran myös hetkeksi maahan itse ollessa metrin päässä, taas korvat liikkuivat ja ilme oli totinen mutta kontakti pysyi. Sitä ja tätä touhutessa meni ensimmäiset kahdeksan laukausta. Sitten pidettiin pieni lataustauko ja ohjeistin kepon uudelleen. Seuraavaksi paikallamakuu, kuppi koiran takana. Etäisyyttä kymmenen-viisitoista askelta ja hetken kuluttua laukaus mun selän takaa, eli Kätsyn naaman edestä. Kehumiseen selvä reaktio joko-joko-pääsee-syömään, pysyi vaikka kovasti nyki. Seuraavan jälkeen palasin koiran viereen ja vapautin syömään. Siinäkin kaksi laukausta joihin koira ei viitsinyt suuremmin reagoida. Valtaisasta keskittymisestä kieli vain hieman roikkuva häntä. Tökkäsin sen kädellä takaisin paikoilleen, se pysyi siellä.

Onkohan tuo valo tuolla tunnelin päässä aurinko vai vastaan tulevan pikajunan valo?